Kävin perjantaina pitkästä aikaa aikidossa ja huomasin että vaikka taukoa treeneistä on useampi vuosi niin hyvin asiat palautuivat mieleen ja olin kuin kotonani tatamilla. Rakastuin uudestaan vanhaan rakkauteen.
Samalla huomasin että aikidossa ja työssäni mitä olen tehnyt paljon tämän syksyn aikana on todella paljon samaa. Aikidoa olen treenannut vuodesta 1995 asti, välillä todella aktiivisesti (5-6 kertaakin viikossa) ja välillä niin että treenikertojen välillä on ollut vuosia. Voin sanoa suoraan että hieman jännitti mennä tatamille, mitä osaan ja olenko unohtunut kaiken, miten pääsen mukaan treeneihin mutta kannatti mennä! Sitä ne unet teetti jota olin nähnyt paljon aikidosta, mieleni ja kehoni halusi treenaamaan. Valokuvannut olen junnusta asti, opetellut sitä ihan alkeista, tehnyt mustavaloisia kuvia itse, kuvannut dialle, värinegalle, mustavalkoiselle filmille, omistanut monia eri negakoon kameroita ja nyt viimevuosina digikameroita. Nähnyt sen muutoksen mitä kuvauksen saralla on ollut, pysynyt mukana, oppinut uutta ja kehittynyt.
Aikidossa pitää olla samaa herkkyyttä mitä olen valokuvauksessa oppinut. Sinun täytyy olla läsnä kokonaisvaltaisesti tilanteessa, avoimesti ja rennosti omana itsenäsi. Muuten kuvattava tai aikidossa treenikaveri huomaa epäaitouden. Aikidossa pääsee yllättämään niin ettei tekniikka onnistu, kuvauksessa tilanne menee ”rikki” ja kuvaus ei onnistu. Vastavuoroisuus on tärkeää, minä annan sinulle jotain (aikidossa: hyökkäyksen, voimaa, läsnäolon. Kuvattavassa: läsnäolon, ammattitaitoni, herkkyyteni aistia minkalaisen kuvan haluat) ja sinä annan minulle myös. Molemmat saa, molemmat oppii, tilanne on lopputuloksena parhaassa tapauksessa antoisa ja rentouttava.
Syksy on ollut todella opettava, olen LÄHDE!-hankkeessa oppinut paljon itsestäni ja työstäni. Tämä on sitä työtä jota haluan tehdä tulevaisuudessakin, nähdä miten taide voi auttaa oman identiteetin löytämisessä ja itsetunnon parantamisessa. Syksy oli kaikinpuolin muutenkin työn suhteen kiireinen, välillä päivät venyivät 12 tuntisiksi ja jotain palauttavaa liikuntaa tai muuta toimintaa olisi mieli ja keho kaivannut. Kuntosalille en jaksanut mennä, pakolliset kävelyt tein koirien kanssa ja hieman venytellyt olen. Mutta aikidohan on hyvä ratkaisu tähänkin: siinä saan palauduttua lempeällä tavalla työhommista, kunto kasvaa hyvässä seurassa ja voin taas kehittyä lajin parissa jota olen aina rakastanut.
Tätä on aikido tehnyt minulle, oppinut löytämään omia vahvuuksia ja identiteettini sekä itsetuntoni on vahvistunut. Aikidossa kyse ei ole voimasta tai siitä kuinka iso olen (koska en ole), aikidossa ratkaisee asenne, rentous, avoimuus ja luottamus omaa itseensä ja toisiin. Tätä oivallusta että aikido on verrannollinen työhöni voi hyödyntää myös tulevissa työtehtävissä ihmisten kanssa.
Ihanaa alkavaa vuotta kaikille, olkaa lempeitä itsellenne!